maanantai 16. tammikuuta 2012
I move like a broken train, looking for the way to go
"Sä oot kyllä tosi rohkea kun uskallat lähteä"
"Ootko sä ihan yksin lähdössä, kuinka sä uskallat?"
"Onko sulla jotain tuttuja siellä, vai miten oikein uskallat"
"Eikö sua yhtään pelota lähteä yksin?"
Nämä on nyt niitä päiviä, kun on vuorossa se hirvitysfiilis koko projektista. Välillä iskee sellainen kauhistus ja epätoivo että oliko tämä nyt sittenkään hyvä idea. Olen aika avoimesti suunnitelmistani ja ajatuksestani lähteä puhunut töissä ja kaveripiirissä, ja miltei joka toiselta kuulen noita edellä mainittuja lauseita. Silloin tulee kaiken innostuksen keskelle tunne, että onko tässä nyt sittenkään mitään järkeä? Kannattaako lähteä ollenkaan? Mitäs jos en pärjääkkään, mitäs jos tulee jotain ongelmia? Entä jos en viihdy ja koko vuosi tulee olemaan ihan kamalaa? Entä jos tulee niin kauhea koti-ikävä takaisin suomeen että tulen maitojunalla takaisin parin kuukauden päästä? Entäs jos en oikeasti pärjää siellä valtavankokoisessa miljoonakaupungissa?
No, pohjalaisella sisulla todennäköisesti mennään eteenpäin eikä tapana ole ollut luovuttaa ja on kai ihan luonnollista että kauhu valtaa mielen jossain vaiheessa. Elämäähän se sielläkin vain on, ja onhan sitä muutkin lähteneet pärjänneet. Vuosikymmeniä sitten pohjanmaalta (ja muualta suomesta) lähti sadoittain ihmisiä ison meren taa uuden, paremman elämän toivossa ja hekin pärjäsivät, ilman kielitaitoa ja ilman työtä, eikä ne asunnotkaan tainneet kovin kummoisia olla. Minunkin sukulaismiehiä ja -naisia on sinne lähtenyt useampia. Silti pärjättiin, miksi en minäkin.
Mutta kai ne realiteetit on vain hyväksyttävä, välillä tuntuu että koko ulkomailla elämisestä on vähän turhan ruusunpunaiset kuvitelmat. Tuleehan se koti-ikävä ja hankalia hetkiä ja päiviä. Tuleehan niitä ongelmia, mutta kyllä kai niistä selvitään. Onneksi ne suomalaiset joiden kanssa olen ollut Kanadaan päin tekemisissä, ovat jokainen ottaneet iloisesti ja avuliaasti vastaan, neuvoneet ja vastanneet tyhmiinkin kysymyksiin. Ja jokainen ulkomailla töissä ollut kolleega on minulle sanonut että lähde ihmeessä, et tule katumaan!
Tänään sain hyviä uutisia suurlähetystöstä, kerron niistä myöhemmin lisää. Tuntuu että asiat konkretisoituvat hetki hetkeltä ja lähtö tuntuu viikko viikolta todennäköisemmältä ja konkreettisemmalta, vaikka mitään päivää ei todellakaan ole vielä lyöty lukkoon, mitään työpaikkaa sovittuna tai mitään muutakaan, ei todellakaan. Ja hetkeen ennen lähtöä on vielä niin monta päivää ja hoidettavaa asiaa, että eiköhän näitä ajatuksia ehdi tässä pyöritellä suuntaan ja toiseen. Eikä mikään ole varmaa ennenkuin istun lopullisesti matkalaukkuineni ja koirineni matkalla kohti uutta asuinmaatani. Silti täytyy myöntää, että vähän hirvittää. Kai se on ihan tervettä?
..ainakin näin 12,5h työpäivän jälkeen ;)
-M
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei taas,
VastaaPoistaÄlä missään nimessä luovuta! Kyllä minäkin olen uksomattoman monta kertaa pyörittänyt mielessäni ajatusta siitä, että mitä jos joudun tulemaan maitojunalla takaisin? Mutta loppujen lopuksi olen niin varma tästä mun muutosta etten enää epäröi hetkeäkään. Kärismättömän luonteeni takia haluaisin vain asioiden tapahtuvan HETI. Haluaisin itse asiassa heti pakata laukkuni ja lähteä. Kun mukaan lähtee myös kohta 15v poikani, en vain pysty irrottautumaan heti.
Kyllä moni kauhustelee ja pyörittävät päätään, mutten kauheasti välitä muiden mielipiteistä. Olen kerran muuttanut Ruotsista Suomeen (20v sitten) ja asunut lyhyempiä ajanjaksoja muualla päin Eurooppaa, joten tiedän, että koti-ikävä saattaa puhjeta, mutta toisaalta, en halua jäädä Suomeenkaan. Tää on nyt nähty, CANADA here I am!
Kerro ihmeessä lisää Kanadan suurlähetystöstä, uteliaisuus heräsi. Ihana, että joku on lähes samassa elämäntilanteessa ja kiva että voin seurata sinun proggista! Ehkä itsekin aloitan blogin. Go for it!
Ihanaa ja kiitos kommenteistasi, on tosiaan ihanaa kun joku on oikeasti melkein samassa pisteessä. Vertaistukea se tämäkin, kiva kuulla että meitä Kanadaan lähtijöitä on oikeasti aika paljon, toisistamme tietämättä!
PoistaJuu ei tässä luovuttamassa olla, mutta välillä tuntuu että muut pelkäävät puolestani enemmän kuin minä itse. Silloin tulee tunne ett kai minunkin nyt sitten PITÄISI pelätä kaikkea ja kaikkia, ja mikä on vialla kun en itse koe asiaa niin "pelottavana" ja "rohkeana" kuin kaikki muut ympärillä? Ehkä sitä pitäisi vaan olla enemmän välittämättä, minun elämäni ja päätöksenihän se on, ei kenenkään muun. Ja kyllähän sitä tuon kokemuksen jälkeen on varmasti kasvanut ihmisenä ainakin kymmenen metriä, ettei vuoden tai parin (tai enemmän) ulkomaillaolon jälkeen enää tule mieleen "pelätä" lähtöä. No, ei kyllä tule nytkään mieleen pelätä, että sikäli..
Ja hei, aloita ihmeessä sinäkin blogi, ja vaikka et aloitakkaan niin pysy ainakin linjoilla!! :)
Hyvin se kuule tulee menemään, usko pois! Multakin on kysytty noita kysymyksiä niiiin monta kertaa, että voi hyvänen aika. Ei siinä sitten auta vastata kuin että kotiinsa on moni kuollut ;) Mun mielestä ihmiset jotka ei ite juuri matkusta itsenäisesti tai ovat muuten ns 'kokemattomia', ei tiedä että elämää se vain on muuallakin maailmassa :)
VastaaPoistaMä lähdin eka kerran 'matkaan' peräti 21-vuotiaana rinkka selässä, kun muutin Skotlantiin opiskelemaan. Koskaan en ollut maassa käynyt, ketään en paikasta tuntenut, mutta englantia sentään osasin :D Ja hyvin meni ja joutui heti kerralla aikuistumaan, kun piti selvitellä Skotlannin käytönnöt verojen, asuntojen, pankkitilien ja vaikka minkä muunkin pikkuseikan takia.
Varmasti alussa on pieni shokki, kun ei tiedä miten kaikki pienet asiat saa järjestymään, mutta kyllä ne asiat siitä suttaantuu :) Ongelmia tulee varmasti vastaan jossain välissä, mutta niin kuin sanoit, sisulla eteenpäin ;)
Kiitos tsemppauksesta!! Kyllä tästä varmasti selvitään, ainakin kun omaa tälläisen "tyhmän" pään ettei osaa edes pelätä, niinkun välillä tuntuu muiden olettavan että pitäisi olla ihan kauhuissaan! Ja tosiaan, kotiin on moni kuollut ja oishan se sääli jättää niin monta uutta kokemusta kokematta vain jatkamalla elämää täällä :)
PoistaVuosi ei loppujen lopuksi ole pitkä aika. Se voi jossain vaiheessa tuntua siltä ja vaikeita hetkiä varmasti tuleee. Minäkin joskus olin Saksassa 19-vuotiaana vain 5 kk ihan älyttömän pienessä paikkaa ilman ainuttkaan ystävää ja sinäkin aikana olisin monta kertaa tullut takaisin Suomeen. Mutta kun pesti oli ohi, niin olisinkin jäänyt! Hammasta purren vaikeuksista selviää..!
VastaaPoistaOlet multakin tainnut joskus jotain kysyä. Muistaisin jonkun sairaanhoitajan kyselleen .. Kyllä se hyvin menee, jos töitäkin on ja sosiaalinen elämä..! Kokemuksia rikkaampana palaat takaisin. Ja kuka tietää vaikket palaakaan... ;)
Se on kyllä ihan totta, että vuosi on loppujen lopuksi todella lyhyt aika, ja olenkin monen kuulleen sanovan että ulkomaille muuton jälkeen oikeastaan vasta vuoden jälkeen tietää viihtyykö uudessa asuinmaassa vai ei. Sempä vuoksi en suuria suunnitelmia ja tarkkoja aikatauluja aijo tehdäkkään, tulen takaisin sitten kun siltä tuntuu ja jos vuoden päästä tuntuu siltä että haluan vielä ajan x maassa viettää, niin sittenhän sinne jäädään :) Kyllä kai tästä projektista selvitään, ei nyt ainakaan vielä luovuttamaan aleta!! :)
Poista